Kuntiin tarvittaisiin
lähidemokratialautakunnat
On onnetonta, että keskustelu kuntauudistuksesta on jumiutunut kuntien määrään ja pakkoliitoksiin.
Jotain nimittäin täytyy tehdä, jotta maaseudulla palvelut säilyvät tavoitettavissa ja vielä kohtuuhintaisina.
Parhaimmillaan kuntaliitos on yhteistyötä vähenevän väestön ja nopeimmin heikentyvän huoltosuhteen alueilla.
Pahimmillaan kuntaliitos on syrjäalueita riistävää siirtomaavaltaa.
Hyvässä tapauksessa kuntaliitos lisää ajan mittaan ymmärtämystä maaseutua kohtaan, koska se tulee kaupunkikunnan osaksi.
Huonossa tapauksessa maaseutu ei saa kuin kaupunkiin johtavat katuvalot ja kivikortteleihin tarkoitetut rakentamisen rajoitukset.
Jättikunnissa ongelmana on kasvottomuuden lisääntyminen. Asukkaan näkökulmasta vastuusuhteet hämärtyvät. Kokonaisuutta on vaikea hallita ja muun muassa tämän takia Helsingissä tuotetaan palvelut hyvin kalliisti.
On oikein, että valtio tasaa kuntien taloutta. Erot tuloveroprosenteissa kertovat, ettei tasaus riitä.
Verotulon tasausjärjestelmää pitää jatkossa voimistaa, tätä vaatii tulevaisuudessa muun muassa väestön ikääntyminen.
Kunnissa, joissa on alhainen verotulopohja ja paljon ikääntyviä ihmisiä ei saada aikaan vahvaa elinvoimaista peruskuntaa kuntaliitoksella, jos kaikille ihmisille aiotaan tarjota perustuslain edellyttämät sosiaali-, terveys- ja koulutuspalvelut.
Suomen tasausjärjestelmä on esimerkiksi Ruotsiin verrattuna hyvin maltillinen.
Miksi valtionosuuksien yleistasoa pitäisi laskea? Juuri se on ollut tae, ettei kunnille ole määrätty tuon enempää tehtäviä. Houkutus lisätä tehtäviä kasvaa, jos valtion ei tarvitse osallistua tehtävien rahoitukseen.
Paras-hankkeen aikana valtionosuusjärjestelmä ei estänyt kuntaliitoksia, koska uusi kunta sai saman määrän valtionosuuksia kuntaliitosvuonna ja sitä seuraavana viitenä vuotena kuin liitoskunnat erikseen.
Esimerkiksi Oulun kaupunki saa valtionosuuksien menetyksien korvauksia Ylikiiminki- kuntaliitoksesta kuutena vuotena 2,5 milj. euroa eli yhteensä 15 miljoonaa euroa. Uuden Oulun liitoksessa se saa valtionosuuksien menetyksien korvauksia yhteensä 70 miljoonaa euroa.
Oikein olisi, että valtio vastaisi niistä perusoikeuksista ja peruspalveluista, jotka se on kansalaisille luvannut. Nyt vastuuta on siirretty kunnille, jotta on saatu säästöjä valtion menoihin. Kuntavero on vastaavasti noussut.
Sosiaali- ja terveystoimen järjestäminen ja rahoitus tarvitsevat pikaista uudistamista. Hallituksella on tarkoitus purkaa nykyiset sairaanhoitopiirit, jolloin perusterveydenhuolto ja perussairaanhoito olisivat uusien suurkuntien vastuulla.
Tästä seuraa suuri pula ammattilaisista ja suuret investointitarpeet. Jos esimerkiksi anestesialääkäreitä ei nytkään riitä sairaanhoitopiireihin, miten niitä riittää peruskuntiin?
Ja kun julkisella puolella ei riitä osaajia, se avaa portit Mehiläisen ja MedOnen kaltaisille kansainvälisille lääkärifirmoille vallata Suomen sote-markkinat.
Tärkeimmät palvelut pitäisi palauttaa valtion ja maakuntien hoidettaviksi.
Silloin ne voitaisiin toteuttaa samoin periaattein koko maassa.
Nyt pitäisi tavoitella sellaista lähidemokratian muotoa, joka olisi osa kunnan normaaliorganisaatiota ja samalla vahvistaisi omatoimista tekemisen demokratiaa.
Toisin sanoen määrättäisiin kuntalaissa kunnat toteuttamaan lähidemokratiaa erityisen lähidemokratialautakunnan kautta.
Tällä elimellä olisi oma budjetti, päätoiminen tai päätoimisia viranhaltijoita sekä toimivaltaiset tehtävät.
Rahat lautakunnalle koottaisiin kunnan nykyisen budjetin sisältä niin sanotuista aluetehtävistä. Niitä ovat esimerkiksi sote- lähipalvelut, kyläkoulut, tierahat, omatoimirahat, hankevaraukset ja vastaavat.
Osa budjetista kohdistettaisiin paikallisten lähipalvelujen ylläpitoon, osa selkeisiin kehitystehtäviin ja hankkeisiin. Näin syntyisi pysyvä ”paikalliskehittämisen pöytä”.
Solidaarisuutta tarvitsee nimenomaan kaupungeista loitolla oleva maaseutu. Se tarvitsee vierelleen muitakin kumppaneita kuin toisen köyhän.
Pelkona maaseudulla on, miten jättikunta suhtautuu syrjäkulmiinsa.
Usein kerrotaan, kuinka pääkaupunkiseutu elättää muuta Suomea. Asia ei suinkaan ole näin, vaan asiasta jätetään tarkoituksellisesti kertomatta toinen puoli.
Esimerkiksi vuonna 2008 valtion kaikista virkamiehistä oli töissä Uudellamaalla 40 % (58 326 henkilöä) ja valtionenemmistöisten osakeyhtiöiden työvoimasta 46 % (32 028 henkilöä).
Seuraavina olivat Varsinais-Suomi (11 123 virkamiestä /4 164 valtionyhtiöissä), Pirkanmaa (10 737/ 5 473), Pohjois-Pohjanmaa (7 979/3 300) henkilöä ja Keski-Suomi (7 721/3 059).
Millainen olisi esimerkiksi Pohjois-Pohjanmaan taloudellinen tilanne, jos Uudenmaan lähes 60 000 virkamiestä olisivatkin töissä pohjoisessa?
Valtion toimintamenoista, eli palkoista ja muista, yli 33 % kohdistuu pelkästään pääkaupunkiseudulle ( Helsinki, Espoo, Vantaa ja Kauniainen).
Vuonna 2008 pelkästään Helsingin seudulle kohdistuvia valtion toimintamenoja oli noin 2.8 miljardia euroa vuodessa. Koko maan verovaroin tuetaan pääkaupunkiseutua vuosittain 8.24 miljardilla eurolla ja siitä pelkästään Helsinkiä keskimäärin 4.69 miljardilla eurolla.
Ei ole pääkaupunkiseudun omaa ansiota, että suuryhtiöiden pääkonttorit ja sitä kautta yhteisöverotulot ovat keskittyneet sinne, vaan se on vuosisatoja kestäneen verotulojen ja valtionhallinnon keskittämisen tulos. Näitä verotuloja me maksamme edelleenkin koko Suomessa.
Antti Huttu-Hiltunen
puheessaan Oulun kaupunginvaltuuston kokouksessa huhtikuussa 2012
|
